Runomusiikkia

BERLIINI - RUNOMUSIIKKIESITYS
* kuvaus: Tummasävyinen matka kulkee Berliinin katujen ja puistojen läpi menneisyyden kauhuista nykyajan riemuihin. Musiikki on omintakeisen sekoitus bluesia, valssia ja minimalismia: eteeristä maisemointia ja rujoa tunnelmointia. Alitajuisina vaikutteina Tom Waits, Tuomari Nurmio ja Antonio Vivaldi.
* ensi-esitys: 5.9.2009
* kesto: 15 minuuttia
* runot: Tuomo Heikkinen
* sävellys: Okko Meinilä ja Antti Rundelin
* esiintyjät: Tuomo Heikkinen (runot), Antti Rundelin (basso/viulu), Okko Meinilä (kitara)

Videon voit katsoa joko Youtubesta tai ladata tästä (videon koko on 20 megaa). Keikkataltiointi on kuvattu 9.4.2011 Raahen Hovinarrissa.

Antti Rundelin - Tuomo Heikkinen - Okko Meinilä (Kuvaaja: Tommi Kohonen)

Esityksen runot:

Berliini

 

I


Me olemme suloisempia kuin koiranpennut, sinä kiherrät.
Ensimmäistä kertaa olen tuonut sinut valoon.
Jatkuvasti hyväilen sinua, latvukset kannattelevat linnunvaloa,
olemme keksineet viettelyn uudelleen.

Me näemme järveen pystytetyn konserttilavan,
muurin rippeet ja itsemme niissä.
Pulahdamme tihkussa ulkoilma-altaaseen
ja saunassa hivelemme vartaloihimme vuoroin suolaa sekä hunajaa.

Mutta kaupunki on kokenut suunnatonta pahuutta,
horjunut tähtäimessä ja ristitulessa suurin pelokkain silmin.
Valonlähteistä oli puutetta,
lampunvarjostimet peittivät halkeilleen maan.

Puhdistan muistomerkkien haavoja, mitä ei voida parantaa,
mutta patsaiden arvokkuutta eivät lokit voi riistää.
Liekö veistoksiin kuvattu vainotut, voittajat vai jumalat,
mutta monumenttien kautta paikalliset työstävät häpeää.

II


Jos nukkuu kirkon portailla, voiko sanoa olevansa koditon.

Köynnökset ovat naamioineet kirkon ovet,
kierreportaat kohoavat ylemmäs kuin yksikään näköalatasanne.
Taivaan ja maan väli kimaltaa, on maanantai, pysyn alhaalla.

Puiston seinät ja lattiat muuttavat väriään.
Nojailen lukuisiin vaahteroihin, olemme jotenkin sukua.
Lammella ritariperhonen jähmettyy koristeeksi.
Peittelen koteloituneen, mihin en voi elämää puhaltaa.

Sorsat tuijottavat minua.
Ovatko sorsat luomuksiinsa tyytyväisiä, vaikea sanoa.
Ne eivät välitä rakennusonnettomuuksista,
tuhopoltoista, viljan hinnan noususta.

Koiras yrittää vietellä naarasta.
Heitän sorsille sämpylää.
Tunnelma on odottava,
josko kauneus meissä jotenkin näyttäytyisi.



III


Käsittämätöntä millaiseen julmuuteen ihminen on kykenevä.
Ei tällä maailmankaikkeudella sijoituta sadan parhaan joukkoon.
Yleensä aika kumoaa virheet, mutta tätä se ei voi.
Ja kauhu toistuu, kertautuu.

Ensiksi rastailta ryövätään kaiuttimet.
Sitten rakennetaan kivestä muurit, piikistä langat ja hiekasta jumalat.
Sähkö ryömii uniin, sotilaat avaavat tulen
ja vuorokaudessa mitätöidään vuorilta noudetut lait.

Kieltokylttejä naulataan jokaiseen puuhun ja pylvääseen,
riemu ja toivo haalistuvat, kuluvat pois.
Ihmisarvo vaihdetaan numerosarjaan, rautoihin sekä kahleisiin
ja varjoissa eristetyt manaavat, miksi jumalten rakentamiseen käytettiin hiekkaa.

Ärsykevirrassa väkivalta alkaa tuntua oikealta,
mitä ei kuitenkaan itse huomaa.
Tämä kauhukuva tulee muistaa tuijottaessa kirkonkelloja,
kaartuvia oksia tai taivaalta lähestyvää kiveä.



IV

Suljen silmäni raskaiden oksien varjossa,
jotta näkisin, jotta tekisin oikein.
Hameesi pitävät lääkkeessä ja pimeyden loitolla,
minulla on hauska paita, en tiedä kuka olen.

Sinä keimailet joissakin kuvissa sekä kaikissa unissa.
Öinä jolloin et nuku vieressäni, harhailen unissani yksin.

Kultaamme toisemme ja aurinko hyväilee meitä
lempein kosketuksin sekä riisuvin kädenliikkein.
Rannalla kannattelen vartaloasi,
rakastelemme ulkomailla ensimmäistä kertaa.

Mistä en hullaantuisi, elät satua jota kirjoitan,
napaasi minä säkeitä piilotan, olet omani mun.
Raunioilla haistelen sun tukkaa, silitän niskasi nukkaa
ja minulla on hauska nauru, en tiedä kuka olen.



V


Puisto on rosoinen, sanoisinko puhdas.
Varoittamatta nilkkakoru rengastaa omenapuun.
Ohuessa sateessa istutan liljoja ja koskettelen ruusuihin piikit,
mutta ei kaikkea somaa kuulu paljastaa.

Puistonpenkin selkänojalla
lojuu punainen villapaita sekä valkoiset pikkuhousut.
Jos alaston on vajonnut jokeen,
joko vatsa on kohonnut pintaan.

Tähyän veteen ilman suunnitelmaa,
vastarannalla ensisynnyttäjät harjoittelevat rintauintiliikkeitä
ja vieressa neidot hitaasti riisuutuvat.

Olkapäilleni pyrähtää kiuruja, joiden viisauksia siteeraan.
Tulee palvoa maata, minkä aurinko paistaa,
tuuli puhaltaa, tuli polttaa ja vesi kastaa.
Säälin maailmaa, mitä en voi yksin pelastaa.

Jätän viestejä seuraajilleni
ja raskain mielin kahlaan hukkuneen rantaan.
Kävelikö hän unissaan, verhoutuiko syksyisin yöpaitaan
ja unohtiko sukeltaessaan olevansa raskaana.



VI

Rakasteltuaan nurmikolla tanssija salakuljettaa päiväkirjan välissä onnea,
kirjan sivuilla korostuu naisen nautinto.
Tanssija on kadottanut rytmin sukupolvia aiemmin,
mutta vartalo muistaa sen yhä.

Aukioilla historian aistii,
puistot täyttyvät hyväilyistä, hameista ja joutsenista.
Kirkolta puuttuu kruunu,
kotikaupungissani se olisi murskattu heti sotien jälkeen.

Toisaalla elämä on vääriä valintoja ja rohkeus pettää
mutta kujilta löytyy mitä veistokset pitoihinsa tarvitsevat,
eivätkä kaikki patsaat ole kiveä.

Jos rakennan muurin,
suunnittelenko siitä kestävän, matalan vai lasisen.
Annanko ajan rappeuttaa tekeleen
vai tartunko lekaan itse.

Muistomerkit muistuttavat tulevasta
ja minä hengitän sormenpäilläni tänä yönä.
Aion kohdella jokaista asukasta oikein,
mutta sitä en voi yksin toteuttaa.